Kuva: Tahriutunut vs. Sulan syvyyden maailmankäärme

Tämä taideteos esittelee laajan, elokuvamaisen kuvan mahdottomasta yhteenotosta – yksi pieni, tahraantunut soturi seisoo yksin vuorenkokoisen käärmeen edessä tulivuorenluolan syvyyksissä. Kamera on nostettu ja vedetty taaksepäin, mikä siirtää katsojan jumalalliseen näköalapaikkaan ja korostaa maanalaisen maailman koko valtavuutta. Tästä käsin kohtaus tuntuu havainnoinnilta, lähes myyttiseltä: hetki pysähtyneenä tuhon partaalla.

Tuhmunut näkyy kuvan alareunassa, tumma siluetti hahmottuu himmeästi alla olevaa hehkua vasten. Hän seisoo halkeilevalla mustalla vulkaanisella kivellä, kuumuuden runtelemalla, hänen haarniskansa on tuhkan, noen ja sodan pehmentämää terästä. Hänen viittansa roikkuu karheina, repaleisina laskoksina, reunat väreilevät edelleen nousevan lämpötuulen henkäyksen mukana. Oikeassa kädessään soturi puristaa suoraa, koristamatonta miekkaa – ei sankarillista, ei hehkuvaa, ei ylisuuria, vain terää. Ihmisase ihmiskokoiselle päähenkilölle. Tämä mittakaavaero, harkittu ja räikeä, viestii visuaalisesti kohtaamisen toivottomuudesta. Käärme ei ole vihollinen, jota vastaan on tarkoitus taistella – se on luonnonkatastrofi, kun otetaan huomioon tietoisuus.

Käärme hallitsee kuvan keskustaa ja yläkaarta kuin elävä geologinen muodostuma. Sen kiemurtelee ulospäin laavajärven poikki, kiemurellen hehkuvien virtausten läpi kuin kovettuneiden obsidiaani- ja rautavirtojen. Lämpö säteilee näkyvästi sen ihosta, suomut hohtavat kiven alla olevan magman himmeän pulssin tahdissa. Jokaisella suomulla on tekstuuri, syvyys, paino – ne eivät ole tyyliteltyjä tai sarjakuvamaisia, vaan ne on kuvattu muinaisen ja vulkaanisen realistisesti. Sen pää kohoaa korkealle Tarnishin yläpuolelle, leuat avautuvat hiljaisessa karjunnassa, hampaat kimaltelevat kuin vastataotut terät. Kaksoishiillos, jonka silmien pitäisi olla, tuijottaa alaspäin saalistushaluisen varmuudella.

Luola itsessään ulottuu ulospäin kaikkiin suuntiin, massiivisena ja katedraalimaisena, mutta täysin luonnonmukaisena – ei työkaluilla hiottuja seiniä, ei käsin veistettyjä pilareita. Sen sijaan karut kallioseinämät kohoavat ylös ja irtoavat kuvasta, karkea kivi pehmenee vain etäisyyden ja ilmakehän utuisuuden vuoksi. Kattoa ei näy, se on lämmön vääristymien ja ajelehtivan tuhkan peitossa. Hiillos nousee jatkuvasti sulan ilman läpi kuin kuolevat tähdet, antaen hitaan, eteerisen liikkeen tunteen. Laava peittää maan hohtavina tasankoina, sen hehku valaisee ainoan todellisen valaistuksen. Valo väreilee luolan katon poikki kuin heijastus vedestä, korostaen ympäristön epävakaata, elävää luonnetta.

Ylhäältä katsottuna sommittelu ja valaistus vahvistavat merkityksettömyyden valtavuuden sijaan: Tahriutunut on yksi pimeyden piste tulimaisemassa; käärme on lihaksikas ja mittakaavainen manner. Niiden välinen etäisyys muodostaa hiljaisen, jännittyneen kuilun – liian kaukana iskeäkseen, liian lähellä paetakseen. Tässä ei ole varmuutta, vain väistämättömyys.

Tunnelma on raskas, vaimea ja juhlallinen. Ei sankarillista voittoa – vaan yhteenottoa, kauhua ja hiljaista, itsepäistä kieltäytymistä kääntyä pois. Se on muotokuva rohkeudesta mahdottomuutta vastaan ja maailmasta, joka on niin valtava, että se nielee sekä legendan että kuolevaisen kokonaisuuden.

Kuva liittyy: Elden Ring: Rykard, Lord of Blasphemy (Volcano Manor) Boss Fight