Kuva: Dark Souls III:n goottilainen fantasiataide

Kuvitus vangitsee Dark Souls III:n universumin kummittelevan, ahdistavan kauneuden. Kuvan sydämessä seisoo yksinäinen soturi, päästä varpaisiin haarniskoitunut, aavemainen sinnikkyyden vartija valtakunnassa, joka kukoistaa epätoivosta. Hahmo puristaa maahan iskettyä suurta miekkaa, jonka kahva on hetkellinen ankkuri maassa, jossa pysyvyys on yhtä hauras kuin tuhka tuulessa. Ritarin repaleinen viitta laahustaa perässä, tuulen piiskaamana aavemaisiin muotoihin, joka tuntuu kuljettavan mukanaan kuolleiden kuiskauksia, lukemattomien kamppailun ja uudestisyntymisen kiertokulussa menetettyjen elämien jäänteitä. Hänen asenteensa, sekä vakava että taipumaton, kertoo miehestä, joka on todistanut käsittämätöntä tuhoa, mutta silti liikkuu eteenpäin näkymättömän kohtalon pakottamana.

Kaukaisuudessa häämöttää monumentaalinen linna, jonka goottilaiset tornit ovat rosoisia luonnottoman tulen tahrimaa taivasta vasten. Hämärä ei olekaan aamunkoitto eikä hämärä, vaan ikuiseen rappeutumiseen juuttunut hahmo. Jokainen mustunut ja rikkoutunut torni lävistää taivaan kuin unohdetun jumalan käden luuranko, kurottautuen epätoivoisesti kohti pelastusta, jota ei koskaan tullut. Linnoitus säteilee uhkaa ja surua, sen siluetti verhoutuu sumuun, joka kiemurtelee kuin muinaisten rovioiden savu, ikään kuin kivet itse muistaisivat muurien sisälle haudatut tragediat. Se on samanaikaisesti sanoinkuvaamattoman vaaran ja vastustamattoman lumovoiman paikka, joka lupaa sekä kunniaa että tuhoa jokaiselle, joka uskaltaa astua sen varjoon.

Ympäröivä maisema vahvistaa autiuden tunnelmaa. Murskautuneet kaaret ja särkyneet rauniot seisovat muistomerkkeinä kauan sitten sammuneille sivilisaatioille, joiden jäänteet ovat ajan ja välinpitämättömyyden nielemiä. Ristit kallistuvat epävarmoissa kulmissa, karkeina muistutuksina turhista rukouksista, joihin ei ole vastattu valon hylkäämässä maailmassa. Hautakivet täplittävät maata, halkeilleita ja sään kuluttamia, niiden kaiverrukset hiljenevät. Yksi, juuri veistetty, kantaa erehtymätöntä nimeä Dark Souls, joka juurruttaa kohtauksen kuoleman ja uudestisyntymisen armottomaan kiertokulkuun, joka määrittelee tämän maailmankaikkeuden. Nämä merkit eivät ole pelkästään lopullisen levon symboleja, vaan portteja, muistutuksia siitä, että tässä maailmassa kuolema ei ole koskaan loppu, vain uusi alku kärsimyksen ja sinnikkyyden kierteessä.

Ilma itsessään tuntuu raskaalta, täynnä tuhkaa, pölyä ja kaukaisen taistelun metallin tuoksua. Vaalea usva laskeutuu matalalle maahan peittäen horisontin ja antaen vaikutelman, että maailma itse liukenee varjoihin. Ja silti, tämän tukahduttavan hämärän keskellä, on kauheaa kauneutta. Särkynyt kivi, paahteinen taivas, loputtomat haudat – yhdessä ne muodostavat rappeutumisen seinävaatteen, joka on sekä surullinen että kunnioitusta herättävä, muistutus kerran olleen loistosta ja sen väistämättömästä tuhosta. Jokainen elementti näyttää olevan huolellisesti valmisteltu kohtaamaan katsojan entropian väistämättömyyden, mutta myös herättämään heissä uhman kipinän, joka ajaa ritaria eteenpäin.

Sävellys herättää henkiin Dark Souls III:n ytimen – matkan, jota määrittelee armoton haaste, epätoivon musertava paino, jota vain sinnikkyyden hauras liekki vastustaa. Yksinäinen ritari ei ole voiton vaan kestävyyden symboli, ilmentäen niiden henkeä, jotka kohtaavat ylivoimaisia vastoinkäymisiä eivät siksi, että he odottaisivat voittoa, vaan koska eteenpäin menevä tie on ainoa jäljellä. Edessä oleva linna ei ole pelkkä este, vaan kohtalo, jokaisen tulevan koettelemuksen, jokaisen pimeydessä odottavan vihollisen, jokaisen kuolevan maailman luihin kaiverretun paljastuksen ruumiillistuma. Tämä on Dark Soulsin lupaus ja kirous: että rauniossa piilee tarkoitus ja loputtomassa kuolemassa uudestisyntymisen mahdollisuus. Kuva tiivistää tämän totuuden yhdeksi unohtumattomaksi näyksi – juhlalliseksi, kauhistuttavaksi ja mahdottoman suureksi.

Kuva liittyy: Dark Souls III